Päiväkirja

 

I

Hyvää ei kannata odottaa. Kolme vuotta tuntuu kohtalaisen pitkältä ajalta kirjoittaa materiaalia uudelle levylle. Osa uusista kappaleista, kuten ’Silmä kuin silmä’, oli valmistunut jo debyytin julkaisun aikoihin, mutta muuten olimme melko tyhjän päällä. Oli irrallisia riffejä, hajanaisia lauseenparsia ja otsikoita. Albumin ytimen etsiminen osoittautui työlääksi. Millä kulmalla lähteä levyn tekoon? Mistä hakea inspiraatiota, mikä on ydin?

Ennen vuotta 2017 Kaskelotit soittivat edellisen keikkansa 2015 lopulla. Se oli klassinen sysipimeä joulukuun keskiviikko-ilta Lahden Torvessa, jossa paikalla oli illan muiden yhtyeiden lisäksi kourallinen kuulijoita. Kiitos heille! Paluumatka Dön Jannen kanssa pakettiautossa kului psykoosissa. Pimeää maantietä, kädessä oluttölkki, jonka sisältöä niellessä tuli pohdittua pistokeikkojen mielekkyyttä. Toisaalta keskustelu sivusi sanoittamisen tapoja ja laulunteon filosofiaa. Ei siinä mitään.

Tämän albumin lauluja tehdessä tarjolla oli noin 30–40 aihiota. Sekä Kangaskoski että Kauppinen suolsivat materiaalia muun yhtyeen vavoiksi joko demoina tai treenikämpällä näyttäen. Osa hylättiin suoraan tai vaiettiin kuoliaaksi, toiset sinnittelivät mukana loppuun asti. Yli jäi jonkinlainen määrä käyttökelpoisia riffejä ja muutama valmis sävelmä.

Kesällä 2017 Tampereella, Helsingissä ja Tuusulassa keikkasetti koostui käytännössä uudesta materiaalista, sillä hinku soittaa sitä oli kova. Näyttää siltä, että uudet biisit ovat huomattavasti rokimpia kuin vanhat. Debyytin tylyyn ja raskaaseen paahtoon nähden ulosanti on monisyisempää ja repertuaari laajentunut. Luvassa ei ole ainakaan äijäheviä, vaan tämä levy tullaan laulamaan.

Äänitykset starttasivat kesäkuun 2017 alussa Aki Ekqvistin johdolla. Aki on muun muassa Portion Boys ja Pasi ja Anssi -kokoonpanoista tuttu musiikillinen nero, äänien paroni ja rytmin suurvisiiri.

Pystytimme laitteiston harjoitustilaamme Herttoniemen teollisuusalueella. Viikonlopun tavoitteena oli taltioida kaikki levylle tulevat rummut. Koko yhtye osallistui äänityksiin, ja soitimme kitarat livenä suoraan linjaan Salosen kuulokkeisiin, mistä jäi talteen myös pilottiraidat jatkoäänityksiä ajatellen. Työtapa vaatii rumpalilta paljon, mutta lopputulos on dynaaminen. Nauhalle jää livesoiton energiaa.

Ongelmiakin oli, myös muita kuin soitannollisia. Tilassa on nimittäin heikko happi. Viereisistä huoneista kulkeutuu hengistysilmaan pakokaasuja ja tupakansavua. Välillä rumputaiteilija joutui ottamaan happea kunnolla. Makuulle seinää vasten ja jalat ilmaan. Tai sitten kokonaan ulos. Salonen selvisi urakasta lopulta kunnialla, ja nauhoista tuli onnistuneet.

Viikonlopun saldo: 12 rumpuraitaa, yksi kuollut rumpali. Tämä levyn teko on Oxus-jokea seuraavan kirotun kuninkaan vaellus.

Ja matka on vasta alussa.

 

 

 

II

 

Genre.

Mikä se on?

Iron Maiden on epäilemättä heavy metallia. Onko uusi Mastodon sitä? Entä CMX? Onko Sata kaskelottia metallia?

Kuulijalle genre on odotushorisontti, muusikolle se on kehikon reunat.

Uusi materiaalimme on monipuolisempaa, oudompaa, melodisempaa kuin vanha. Siinä on kaikuja monesta, mitä kukin tahoillamme kuuntelemme. Sointi on saanut ilmaa alleen. Genre on jotain, mikä määrittyy jälkikäteen, jos ajattelee esimerkiksi grungea ja brittipoppia. En sijoittaisi Kaskelotteja mihinkään ”genreen”. Koen, että teemme yksinkertaisesti rockmusiikkia.

Aki Ekqvistin studio sijaitsee Kruununhaassa. CV:tä tarkasteltaessa Ekqvist ei ollut levyn äänittäjä-tuottajaksi mitenkään ilmeinen valinta. Sama mies tekee pääasiassa tämän päivän poppia ja vaikuttaa tyylillisesti Kaskeloteista kaukana olevissa Portion Boys ja Pasi ja Anssi -kokoonpanoissa. Molemmat artistit keikkuivat kesällä 2017 striimatuimpien suomalaisten dance-aktien kärjessä.

Keikkuivatko Kaskelotit siellä?

Pasin ja Anssin ’Kakkuu järvellä’ on kuunneltu tätä kirjoittaessa kolme ja puoli miljoonaa kertaa, Portion Boysin ’Karjala takas’ kuusi ja puoli miljoonaa.

Vertailun vuoksi: Antti Tuiskun ’Keinutaan’-hittiä on striimattu vajaat 13 miljoonaa kertaa – kaiken major labelin suoman tuen ja mediassa tarjotun näkyvyyden avulla.

Aki vastasi aiemmin Spurgumin levyn äänityksistä, mitä kautta hän oli valmiiksi tuttu ja valikoitui luontevasti tuottamaan Kaskelotteja. Spurgumia tehdessä yhteistyö oli osoittautunut helpoksi ja vaivattomaksi. Aki on leppoisa mutta piinkova ammattilainen, jolla on kyky saada artisti äänitystilanteessa rentoutumaan.

Tässä on Aki.

 

 

Jos Akin kanssa onnistuu riitautumaan, siihen vaaditaan jo taitoa.

Onko Markku Suoniemellä tuo taito?

Markku liittyi yhtyeeseen alun perin tuuratakseen Kaskelottien alkuperäistä basistia Jugea. Hän on suoraviivaisempi soittaja kuin Juge, mikä tuo musiikkiimme uudenlaista ryhtiä. Lisäksi hänellä on auto, mikä on tässä orkesterissa ihan kova meriitti.

Markku aloitti levyn bassojen äänitykset Ekqvistin kanssa loppukesästä. Äänityksiä tehtiin käytännössä vain Suoniemen työpäivien jälkeen, mikä takasi lievää kontrastia tilanteen onnistumismahdollisuuksien ja väsymyksen väliselle tasapainoilulle. Osa kappaleista meni niin sanotusti sukkana sisään, mutta osaa jouduttiin todella hinkkaamaan, kuten 44 kertaa yritetyn nopeatempoisen ’Parantajan’ alun rytmityksiä.

Suoniemi tallensi bassot lopulta muutaman päivän aikana. Käytössä oli kaksi ominaisuuksiltaan erilaista soitinta, joista kumpikin toi työn alla olleeseen sävelmään sen vaatiman luonteen. Talteen otettiin sekä suora signaali linjaan että Tech 21 Bass Fly Rigin molestoima ääniraita.

 

 

Kitaraäänitysten alkaessa syyskuun puolivälissä kaikki kuulosti hyvältä. Toisissa pyöreää ja lämmintä, toisissa soratiellä ajavan kuorma-auton lailla kolisevaa isoa bassoa.

 

 

III

 

Kerrontamuoto vaihtuu preesensiin. Saavumme Matin kanssa torstai-iltana syyskuun lopulla Kruununhaan studiolle laitteet ja soittimet mukanamme. Kadulla odottelee minisikaria tuprutteleva Aki. Kannamme tavarat sisäpihan laidalla sijaitsevaan studiotilaan, joka on vuorattu Lauri Tähkän ja Hanna Pakarisen kultalevyillä. Studiolla on nuoresta iästään huolimatta jo historiaa. Tämän vuoden aikana täällä on laulanut myös Pandora.

Kitarasoundi on meidänlaistamme musiikkia tekevien yhtyeiden ehdottomia prioriteetteja. Siinä haluaa löytää tuoreen kulman, vaikka referenssejäkään on turha kieltää. Ensimmäinen ilta menee etsiessä soundia levyn todennäköiseen ensimmäiseen biisiin ’Aamumandaatti’, jossa on kaikuja niin Baronessista, Mastodonista kuin jonkinlaisesta westernin apokalyptisestä haaksirikosta jossain kaukana läntisen sivilisaation reunalla. Haemme äänikuvaan tiettyä kuivakkaa romuluisuutta, joka on kai kiteytynyt hard rockin arkkityypiksi sitten 70-luvun alun. Marshallin ja Laneyn pyhä liitto osoittautuu tässä oikeaksi. Levyllä tulee kuulumaan muitakin vahvistimia, joita on studiolla omiemme lisäksi liuta.

Akilla on Lauri Tähkän kokoonpanossa vaikuttavan kitaristin Jaakko Kääriäisen kanssa vakiintunut tapa antaa soittajan kokeilla villeimpiä ideoitaan: ”Saat yrittää kerran, mutta sen jälkeen et.” Tämä kaava ei valitettavasti tule pätemään meidän kanssamme.

Kokoonnumme studiolle seuraavana aamuna. Laitamme kahvin kiehumaan, minkä jälkeen aloitamme Aamumandaatilla. Soitamme Matin kanssa nauhalle yhtä aikaa. Biisi vaatii paljon efektien vaihdoksia, etenemme siis osa kerrallaan. Ratkaisu on hyvä, ja saamme kappaleen nauhalle jota kuinkin lounasaikaan mennessä. Tässä vaiheessa raidoille taltioituu paljon uusia ideoita, joita ei talven demovaiheessa vielä edes kokeiltu.

Iltapäivällä jatkamme kappaleella ’Silmä kuin silmä’. Kitarat soitetaan sisään samalla kombinaatiolla. Biisi on jo muutaman vuoden ikäinen, ja se kuulostaa allekirjoittaneen korvissa kovasti Foo Fightersilta. Tämä on siinä mielessä jännittävä yksityiskohta, että siihen kitarariffit säveltänyt Matti ei varsinainaisesti pidä kyseisestä yhtyeestä.

 

 

Päivät seuraavat toisiaan ripottain ja sotkeutuvat muistissa sekavaksi massaksi. On rockorientoitunutta materiaalia, kuten ’Parantaja’, ja toisaalta hevimpään tuotantoon viittaavia biisejä, kuten ’Päivien kuningas’, ’Leskentekijä’ ja työnimellä ’Suokoira’ kulkeva teos, jossa kappaleen aloittavaan stoner-riffiin yhdistyy ripaus Thin Lizzyä ja myrskyn lailla repeävä loppuosa. Tässä vaiheessa työnimellä ’Portinvartija’ kulkeva sävellys, josta tämän luvun yhteydessä oleva videoklippi on, flirttailee jonnekin Kingston Wallin ja Opethin suuntaan. ’Lumimies’ taas vie kuulijansa unen oudon verhon ohuelle rajalle, kunnes seuraa massiivinen, juhlava lopetus, joka pyyhkiytyy paraatina kaiken menneen ylitse.

Tässä vaiheessa, marraskuun loppupuolella, levyn sähkökitarat alkavat olla äänitettyinä. Seuraavaksi vuorossa ovat akustiset kitarat, joita seuraavat vielä perkussiot ja aina yhtä työläät vokaalit. On aika viimeistellä levyn sanoitukset ja löytää albumille nimi.